KORONAPELKO

Vara ei venettä kaada – vai kaataako? Miten koronapelkoon tulisi suhtautua? Ja miten sen kanssa pärjää?

Kuolee, ei kuole, kuolee, ei kuole… Todennäköisyyyksiä katsottaessa päivänkakkara, jota koronaksikin voi kutsua, arpoo todennäköisesti ihmiskunnalle suotuisan lopputuloksen: suurin osa parantuu ja rokote valmistuu. Todennäköisyys on psykologisesti ikävä ilmiö, sillä se jättää mieleen tyhjän tilan – mahdollisuuden, että arpaonni ei suosikaan. Yksi tähän tyhjään tilaan hakeutuvista psykologisista ilmiöistä on pelko. Se näkyy tällä hetkellä ympärillämme monin eri tavoin. Iltalehti kirjoittaa siitä, miten Italiassa on ihmisjoukolla ryöstetty kauppa ja markettien käsidesi- ja tonnikalapurkkihyllyt ammottavat tyhjyyttään. Nähtävillä on yhtä lailla myös pelon kieltäminen, mikä näkyy vähättelynä sekä julistuksina siitä, miten itsellä on edelleen oikeus, valta ja mahdollisuus olla pesemättä käsiä, matkustella ja osallistua suuriin yleisötapahtumiin. Psykologina minulla ei ole osaamista arvioida sitä missä määrin koronaa tulee pelätä. Kysymys ei välttämättä ole edes kovin oleellinen sillä koronankin kohdalla vasta tuleva jälkiviisaus asettaa tapahtuneen mittasuhteisiinsa.  

“Todennäköisyys on psykologisesti ikävä ilmiö, sillä se jättää mieleen tyhjän tilan – mahdollisuuden, että arpaonni ei suosisikaan.”

Koronaan liittyvät pelot, kuten pelko yleensäkin, on evolutiivisesti yksinkertainen ja psykologisesti monimutkainen ilmiö. Kyky pelätä on kehittynyt turvaamaan ihmislajin hengissäsäilymistä. Tästä näkökulmasta katsottuna pelkoon reagoiminen toimimalla sen aiheuttajaa vastaan on tarkoituksenmukaista ja usein jopa automaattista. Pelkääminen onkin tärkeä kyky, mutta voi kääntyä myös tarkoitustaan vastaan. On yhtä vaarallista olla pelkäämättä kuin antautua pelon vietäväksi. Näin ollen ei olekaan aivan yksinkertaista ratkaista kysymystä siitä, miten koronapelkoon tulisi suhtautua.

Tilanteen psykologista monimutkaisuutta ei vähennä se, että yksilötasolla varautumiskeinot ovat näennäisen yksinkertaisia, melko vaivattomia ja sellaisenaan epäilyttävän vähäpätöisiä ja juuri siksi niin kovin tärkeitä. Arkipäiväisen elämän sujumiseksi ihmisillä on pelon lisäksi kyky unohtaa se ja elää siitä huolimatta. Tätä kykyä kutsutaan haavoittumattomuuden illuusioksi. Se on sitä, että uskaltaa nousta aamulla sängystä ylös, käydä kaupassa, laskettelemassa ja ajaa autoa – ”rohkeutta” jättää turvavyön kytkemättä. Haavoittumattomuuden illuusio on tärkeä ilmiö. Se on kykyä luottaa elämään, pelkäämättä kohtuuttomasti kuolemaa. Se on ajatus ”tämä ei tapahdu minulle” ja se on tärkeä ajatus se. Onkin todennäköistä että juuri sinulle tai minulle ei koronasta koidu mitään vakavaa.

Pelon aiheuttajaa vastaan taistelemisessa on koronan kohdalla kyse modernin yhteiskuntamme mahdollisuudesta ja ihmisluonnon tarmokkaista pyrkimyksistä yrittää hallita elämää ja kuolemaa. Tämä on jo luolamiehen aikoinaan tuntema etuoikeus, jonka tiede on vienyt aivan uusiin mittasuhteisiin. Kyse on elämänhalusta, ihmisen pyrkimyksistä taistella luonnonvalintaa vastaan. Kyse on lääketieteestä, rahasta, hengityskoneista, rokotteista ja petipaikoista sekä päätöksenteosta ja siitä, kenellä on valta noita päätöksiä tehdä. Pelosta tekee psykologisesti kuormittavan itse tunteen sijaan pikemmin se, että meillä on (ainakin jossakin määrin) mahdollisuus vaikuttaa tämän tunteen meille välittämiin uhkakuviin. Hallita elämää ja kuolemaa.

Tämä mahdollisuus tuo mukanaan ongelman, joka on luonteeltaan samanaikaisesti sekä psykologinen, poliittinen että eettinen. Liiallinen pelon mukaan meneminen kuormittaa ihmisen mieltä. Pelko kun voi hallita elämää liian vähän, sopivasti tai liikaa. Liikaa hallitessaan pelko voi aiheuttaa kohtuutonta inhimillistä kärsimystä, jolloin elämän, turvallisuuden ja onnen tavoittelemisesta ja pelon sekä kuoleman pakenemisesta erilaisin hätävarjelun keinoin tuleekin elämää ja onnea uhkaava tekijä. Täydellinen pelon mukaan meneminen ja siltä pakeneminen johtavatkin psykologisesti ojasta allikkoon. Yhteiskunnan kannalta ongelman tästä tekee se, että ilmiön rinnalle kytkeytyvät sosiaalipsykologiset ilmiöt, joista huolestuttavana esimerkkinä Italian Palermossa kaupan ryöstänyt ihmisjoukko.

Ongelma on myös eettinen ja syyllisyydentunteita herkästi herättävä. Jos ihmiselle on annettu keinot ja valta vaikuttaa tapahtumien kulkuun, missä määrin niitä tulee käyttää ja mistä se on pois. Tämä on hankala kysymys siksikin, että aina voisi tehdä vielä enemmän. Yksilötasolla tämä tarkoittaa sitä, että joutuu pohtimaan, miten paljon mukavuuksistaan ja haluistaan on valmis luopumaan omaksi ja toisen ihmisen hyväksi ja missä tunnistaa rajan, jossa pelko menee yli ja kääntyy itseä ja muita vastaan. Terveydenhuollon ja median tasolla tämä tarkoittaa sitä, että raja pelolla motivoinnin ja resurssien käytön suhteen asettuu myös johonkin. Pelko-oireisten ihmisten kanssa työskennelleenä olen nähnyt sen, miten tunteen saadessa ihmisestä täysin vallan, ei ole mitään rajaa sille, miten pitkälle on valmis menemään oman henkisen, fyysisen, sosiaalisen tai taloudellisen hyvinvointinsa kustannuksella.

On ristiriitaista ja psykologisesti kuormittavaa pitää samanaikaisesti hallussaan keinoja taistella riskejä vastaan tietäen, että taistelulla, resursseilla ja jaksamisellakin on rajansa. Entä jos jotakin tapahtuu, emmekä tehneetkään parastamme tapahtuneen estämiseksi? Missä menee kohtuullisen pelkäämisen rajat koronan tapauksessa? Siihen on varmuudella mahdotonta vastata ja juuri sen takia siitä on keskusteltava juuri nyt. Tämä keskustelu edellyttää tilanteen tarkastelua niin lääketieteelliseltä, psykologiselta kuin eettiseltäkin kannalta ja sen on tapahduttava myös yhteiskunnallisella tasolla – vaikka jokainen lopulta kätensä peseekin itse (asiasta).

Yksilöiden ja yhteiskunnan päätöksentekoa ajateltaessa psykologiselta kannalta katsottuna huolestuttavaa on se, että mediassa asiantuntijoiden ja viranomaisten viestit hukkuvat yhdellä klikkauksella subjektiivisiin osatotuuksiin, mielipiteisiin ja sosiaalipsykologisiin ryhmäilmiöihin, joissa ääripäät ruokkivat toinen toisiaan. Nykypäivän yhteiskunnallinen keskustelu muiden päivän polttavien aiheiden ympärillä onkin oivallinen esimerkki tästä ilmiöstä, eikä korona tee tässä poikkeusta. Ratkaisuja koronaan varautumisen suhteen tehdään hyvin ristiriitaisessa ilmapiirissä, jonka psykologisilta vaikutuksilta ei ole immuuni sen enempää pääministeri, lääkäri, niska vääränä hätävaraa kotiin kantava yläkoulun opettaja kuin oikealle tai vasemmalle kallellaan olevakaan.

Mitä koronapelolle sitten pitäisi tehdä? Milloin sitä pelkää liikaa, milloin liian vähän ja milloin sopivasti? Jälkiviisaus on paras viisaus. Niin kauan kuin emme voi tietää, emme todella voi tietää. Jäljelle jäävä on psykologiaa. Sen sijaan, että käyttäisimme alun alkaen Kiinan omilla äärimmäisillä rajoitustoimilla meille ostamaa varautumisaikaa siitä kiistelemiseen, onko koronaa uhmaava matkamies enemmän oikeassa kuin Prisman hyllyjä tyhjäksi hamstraava perheenisä, voisimme kysyä itseltämme, mitä häviämme jos hetkeksi nöyrrymme ”luonnonvoimien” edessä.

Tulevaisuuden uhkakuvien kohdalla voimme tässä kohdin tyytyä kysymään vain itseltämme, miten paljon hyötyä voimme saavuttaa varautumisella, ennakoinnilla ja rajoituksilla ja miten paljon siitä aiheutuu meille haittaa. Ihmiselle tosin on valitettavan usein vaikeata katsoa asiaa omaa napaa pidemmälle. Hankaluus koronan kohdalla onkin se, että todennäköisyyksien perusteella hengenvaaralta turvassa olevalla ja haavoittumattomuuden illuusiossaan kelluvalla enemmistöllä on, jälleen kerran, eniten mahdollisuuksia suojella vähemmistöään – eli koronan riskiryhmässä olevia.

Haluaisin muistuttaa riskiryhmään kuuluvien kanssa sairaalassa työtä tekevänä psykologina ja ihan tavallisena kansalaisena, että ei ole ihan helppoa tehdä päätöstä siitä, kenelle sairaalapaikka annetaan ja milloin, jos puutetta resursseista tulee. Käsienpesu luonnistunee kuitenkin jokaiselta. Jos se vaatii hieman nöyrtymistä oman individualistisen, ihmisluontoon kuuluvan itsekkyyden ja kaikkivoipaisuuden äärellä, on siihen sitoutumisen haitat kuitenkin sen oman navan ympäriltäkin katsottuna melko pienet. Parhaassa tapauksessa pienillä teoilla pystytään välttämään Italian tilanteen meille jo viitoittamat monimutkaisemmat päätökset.

Summa summarum, on siis tervettä pelätä, mutta pelätä voi myös liikaa ja vasta aika näyttää kuka pelkäsi sopivasti, kuka liikaa ja kuka liian vähän. Itse en ole oikein vielä päättänyt pelkäänkö vai en. Ehkä se ei ole edes päätöksellä hallittavissa oleva asia. Käteni voin silti pestä ja viranomaisia kuunnella, sillä on mahdollista (ja jopa todennäköistä), että minä olen ihan yhtä tietämätön tomppeli, kuin kuka tavallinen tallaaja tahansa. Tuolla on kuitenkin joku syöpäpotilas, diabeetikko, perheenäiti, mummo tai raskaana oleva, joka saattaa pelätä enemmän kuin minä ja minä en ole sellaisessa asemassa, jotta voisin sanoa sen pelon olevan sen enempää aiheellinen kuin aiheetonkaan.

Jos huomaat, että mielesi on lähtenyt pelon kanssa laukalle, on tätäkin tunnetta tärkeätä kuunnella. Koronatilanne voi jatkua jollakin intensiteetillä pitkäänkin, mene ja tiedä. Paniikissa on kuitenkin raskasta elää ja ihan vain omaa itseäänkin on lupa suojella. Mitä pidempään tilanne jatkuu, sitä tärkeämpää on myös kyetä tasapainoilemaan pelon mukaan menemisen ja arkisesta elämästä kiinnipitämisen välillä – niillä keinoilla jotka vallitsevien suositusten valossa ovat mahdolliset.

Juttu julkaistu alun perin Psykologilehti.fi:ssä 13.3.2020 sekä osoitteessa www.diabetesmielessa.fi